Hömpän helmiinkin on tulossa kirja-arvioita, kunhan kirjoja ehditään lukea. Muistakaa lähettää juttuja!

Hömpän arvioita odotellessa voivat dekkarien ystävät piipahtaa Nono-blogissa, siellä on tarjolla kesädekkareita. Ensimmäisenä esittelyvuorossa on kolme Eeva Tenhusen dekkaria.

- Tuima

Tästä jutusta jäi aikoinaan mieleen Marian Keyes, irkkuhömpän kirjoittaja, joka oli minulle tuntematon suuruus, niinkuin monet muutkin nykyhömpän edustajat.

Viime viikolla kirjastossa käydessä törmäsin romantiikkahyllyyn, en ollut ennen huomannut sen olemassaoloa. Mietin hetken sitä, miten kauan romanttiset kirjat on ghettoutettu omaan hyllyynsä, en muista sellaista nuoruudestani. Muistan kyllä, että dekkareita on tarjottu omasta hyllystä, mutta romanttiset kirjat olen mielestäni nuoruudessani kaivanut samasta hyllystä kuin kaiken oikeankin kaunokirjallisuuden.

No, joka tapauksessa huomasin siis yhtäkkiä seisovan romantiikkahyllyn ääressä, ja suoraan nenäni edessä oli rivi Marian Keyesin kirjoja. Lamppu syttyi heti, noitahan kirjoja olin päättänyt ehtiessäni lukea. Lainasin summamutikassa yhden ja vasta jälkeen päin tajusin ilmeisesti lainanneeni esikoisteoksen.

Pidin kirjasta aika paljon. Minua kiinnosti, että siinä tehtiin ongelmaa muutaman vuoden ikäerosta naisen hyväksi. Tämä kiinnosti siksi, että olen itse miettinyt käsikirjoitusta, jossa nainen on huomattavasti miestä vanhempi, mutta en ole oikein saanut otetta siitä miten suuren ikäeron pitäisi olla, että siitä uhkaisi tulla pariskunnalle ongelma. Television keskusteluohjelmissakin on ikäerosta puhuttu viime kuukausina ja yleensä aina siihen sävyyn, ettei siinä mitään ongelmaa ole, jos nainen on parikymmentä vuotta vanhempi kuin mies. Kukaan ei ihmettele, ketään ei kiinnosta, ihmiset saavat pariutua kenen kanssa lystäävät.

Naura Clare naura on tosin ilmestynyt jo kymmenkunta vuotta sitten ja kenties Irlanti on Suomea vanhoillisempi maa. Toisaalta katolisuus esiintyy kirjassa varsin kevyenä höysteenä, katoliseen hurskauteen viitataan, hurskautta pidetään hyveenä, mutta ei sitä kukaan tosissaan harjoita. Meno poikkeaa siis suomalaisesta oikeastaan vain siinä, että täällä hurskautta ei pidetä hyveenä. Suomeksi kirja on ilmestynyt 2001. En ole huomannut kenenkään ihmettelevän, miksi kirjassa jaksetaan repiä huumoria suhteista, joissa nainen on joitakin vuosia miehiä vanhempi. Päättelen siis, että ilmiö tunnetaan Suomessakin edelleen.

Sellainen asia tässä kirjassa pisti silmään, että alku on loppua hauskemmin kirjoitettu. Aivan kuin kirjoittajalta olisi ruuti lopahtanut. Alku on melkoista irrottelua, loppu on tavanomaisempaa ihmissuhdelöpinää, joskin jää mukavasti ilmaan, ei siis mitään perinteistä onnellista loppua, mutta toiveikkaat tunnelmat siitä huolimatta. Kolme ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta antaisin tälle teokselle.

Kirsti

Mikähän siinä on, että aina ei hömppä mene itsellä läpi. Esimerkiksi kovan flunssan kourissa, kun pää on räkää täynnä ja ajatustoiminta takkuista, luulisi hömpän kuin hömpän olevan oivaa luettavaa. Mutta ei. Silloin sitä vasta kaipaa sujuvuutta, kepeyttä, ironista pisteliäisyyttä ja ennen kaikkea hyvää kieltä. Tahmea olo ei siedä tahmeita lauseita, kielivirheitä eikä tolkuttoman hölmöjä henkilöhahmoja. Tökkivä tarina ei auta irrottautumaan flunssaisesta olosta, se ei johdata mielihyväsfääreihin eikä irroita kuin korkeintaan kolkkoa naurua, jolla ei ole mitään tekemistä ilon kanssa.

Ei, en ole flunssassa, mutta olen silti juuri nyt hieman viihdemietinnän yliannostuksen kourissa. Kääntelen kahta viihdekirjaa käsissäni ja mietin voisinko lukea ne. Toinen on vanha tuttuni Simpukankerääjä, jonka löysin pitkästä aikaa ja toinen joku käsityöaiheinen viihdepläjäys. Simpukankerääjistä pidin joskus erittäin paljon ja nyt hieman hirvittää voinko mahdollisesti rikkoa hyvän käsitykseni uudelleenluennalla. En ole mikään käsityöihminen, mutta minua kiinnostaa mitä aiheesta saadaan viihderomaanissa irti - käsitöitä sivuavia romaanejahan on viime vuosina ilmestynyt jos ei nyt pilvin pimein niin muutamia ainakin.

Jään miettimään asiaa ja palaan lukemaan Siuntio Silosäkeen tarinoita. Luulen, että sadut ja fantasia menevät juuri nyt paremmin. Ehkä sen jälkeen voisi tarttua niihin villalankoihin.

Ja tästä päästäänkin hyvin Villiviinin Hömpän helmille antamaan tunnustukseen - Hömpän helmet on hyvän mielen blogi. Kiitos Villiviinille, tunnustus lämmittää, varsinkin kun blogi ei päivity kovin säännöllisesti.

- Tuima

Minna Canthin näytelmässä Papin perhe (1891) kuvataan kriisiä uuden ja vanhan törmätessä toisiinsa ja lasten, erityisesti tytärten, tampatessa latuaan kun uskonto ja teologiset arvomaailmat sekä niiden tulkinnat tuntuvan tarjoavan vain yhdenlaisia rooleja naiselle perheessä ja yhteiskunnassa. Eikä maailma tunnu näistä peruskysymyksistään pääsevän.

Kirsti Ellillän uusimmassa romaanissa Pappia kyydissä (Karisto 2009) eletään myös papin perheessä. Eikä mistä tahansa perheestä nyt olekaan kyse, ollaan naispappeutta vastustavien ja homoseksuaaleja valloittajia pelkäävien Timoteus-säätiön vanhoillisluterilaisten keskellä. Timoteus-säätiö on turvapaikka lähinnä miesteologeille, jotka kokevat olevansa raamatunlauseineen uhattuna vähemmistönä jopa kirkon sisällä.

Päähenkilönä on papin rouva, Matleena, joka organisoi ja hoitaa koko perheensä elämän, suorittaa opintonsa loppuun sekä  tekee paluuta takaisin työelämään. Hän joutuu ristiriitaan miehensä arvomaailman ja teologisten kysymysten kanssa sekä myös lopulta koko Timoteus-säätiön kanssa, josta hän saa hetkeksi osapäivätyötä lehden päätoimittajana. Hänen elämänsä peilautuu myös ystävättärien elämään, niiden jotka kykenevät epäonnistumaankin ja rakentamaan elämänsä oman näköisekseen. Matleenan elämä joutuu siis ristipaineeseen myös suhteessa toisiin naisiin.

Homoseksuaaleja ja naisia yhdistää palava sekä harvinaisen sitkeä halu olla erilaisten yhteisöjen tasavertaisia jäseniä, mikä lienee aika inhimillinen pyrkimys, vaikka tälle pyrkimykselle yhä tuntuu löytyvän lukuisia esteitä. Jo pelkästään naisten tien raivaaminen on saanut eräät teologit pelkäämään sitä pahinta, että joutuisivat siunaamaan homoseksuaaleja ihmisiä - mieluumminhan nämä tämän lajin ihmiset siunaavat materiaa sen moninaisissa muodoissaan: koteja, ostoskeskuksia, rakennuksia ja muuta yhtä merkittävää. Hörähtelin useissa kohdissa kirjaa lukiessani tutuille tosikkomaisille teologisille totuuksille, joilla voidaan vaivattomasti sulkea kenen tahansa suu. Kurkkukipujensa kanssa kamppailevasta ja äänensäkin välillä menettävästä Matleenan miehestä ei kuitenkaan tehdä täyttä hirviötä, kirjan yhtäkään henkilöä ei sen kummemmin demonisoida tai kohoteta täydellisyyden perikuvaksi.

Pidin lempeähköllä huumorilla taitavasti tehdyistä karikatyyreistä sekä kirjailijan tiivistämisen ja kiteyttämisen kyvystä. Melko lailla monimutkaiselta näyttävien kysymysten käsittely näin antaa lukijallekin toisenlaisia maisemia kuin se kuivakka ja tosikkomainen teologinen vääntelehdintä ja julkinen keskustelu naispappeudesta tai homojen siunaamisesta. Näiden keskustelujen laineet kun loiskahtelevat kaukaisempiinkin rantalaitureihin ja ylettävät sinilevälauttojen lailla vaikutuksensa muihinkin kuin vain seurakuntatyössä aktiivisesti toimivien jäsentensä elämään.

Ellilän yksinkertaiset ja tiiviit lauseet pitävät sisällään paljon, ja se on taitoa se. Ja mitäs vielä: on erinomaisen terveellistä lukea jotain hauskaa ja kepeääkin, tästä nimenomaisesta aiheesta etenkin. Kepeä käsittelytapa kun ei välttämättä vie teoksesta syvyyttä tai oivaltavuutta.

Kirja-arvioita toisaalla:

Kirjavinkit
Satakunnan Kansa Jari Hiltunen
Etelä-Saimaa Salla Brunou

- Hirlii (julkaistu alun perin Preivi-blogissa 1.4.2009)

pari muuttolaatikollista hömppää.